Suvikallio, Lappalanjärvi

I/80 Harri, minä, Jari, Anne, sisareni Jully. [Lappalanjärvi]

Anne Lassfolkin sähköpostikirje 13.3.2019:

Harry-sedän kuvien joukossa oli tuttukin kuva vuosien takaa, joka on kuvattu Mirkku-äidin työpaikan omistamassa Suvikallion kesäpaikassa, jota Kymen Lääninhallituksen henkilökunta sai vapaasti käyttää virkistäytymiseen ja kuvassa näkyy Jully-mummi, Harry-setä, Harri-isä, Jari ja minä ja Mirkku-äiti on ottanut kuvan. Muistan kun teimme retken Suvikalliolle, joka sijaitsee suhteellisen lähellä Kouvolaa; kuva on otettu rantasaunan luona ja itse päärakennus oli kaunis, 2-kerroksinen hirsihuvila, joka oli aikanaan seissyt Karjalassa. missä se tapahtumien seurauksena oli purettu osiin ja kuljetettu uuteen ympäristöön. 

Harry-setä oli tuolloin melonut koottavalla kanootillaan Ahvenanmaalta Turkuun ja kertoi jännittävän tarinan siitä kuinka hän oli nähnyt hukkumaisillaan olevan kyykäärmeen vedessä ja laittanut melansa veteen pelastaakseen eläimen, joka oli kietoutunut melan ympärille ja asettautui kanootin tuhdolle poistui tuntiessaan jälleen maan läheisyyden. Tämä tarina teki minuun ja Jari-veljeen suuren vaikutuksen! Muutenkin ihailimme hyväkuntoista ja pronssinruskeaksi päivettynyttä mummin veljeä, Harry-setää, joka mielestämme tässä nimenomaisessa kuvassa muistutti jotenkin uljasta intiaania syvän rusketuksensa ja erinomaisen fyysisen kuntonsa ansiosta.

On sykähdyttävää katsoa kuvia ja lukea Bobby-sedän muistelmia, sillä mieleen nousevat lukemattomat rakkaat muistot Jully-mummista, joka iloksemme asui samassa kaupungissa ja jonka hellässä läheisyydessä saimme kasvaa aikuiseksi. Ajattelin aina, että sekä Jully-mummi että Harry-setä ja Bobby-setä olivat ihmisiä, jotka olivat lämpöä ja ystävällisyyttä säteileviä ihmisiä, joiden lähellä oli hyvä olla. Dickie-sedän tapasin yhden ainoan kerran, kun hän oli käymässä Jully-mummin luona, mutta hänetkin ja hänen kiltit silmänsä muistan elävästi, kuten myös kurkussa olleen aukon ja hänen tapansa puhua, joka johtui kurkkusyöpäleikkauksesta. Muistan sen miten Jully-mummi sanoi, että Dickie oli "niin kiva veli" ja muistan, että sain häneltä tuomisina suklaata.

Hämmästyttää nyt, kun katson tietoa hänen kuolinajankohdastaan, että olen ollut hyvin pieni silloin. 

Samoin muistan Omaman tapaamisen Saksalaisessa vanhainkodissa, missä olimme Harri-isän kanssa käymässä häntä katsomassa ja muistan vanhan herttaisen Omaman, joka puhui minulle suomea saksalaisittain murtaen ja halusi ilahduttaa lapsenlapsenlastaan avaamalla lipaston laatikon ja poimimalla esille itse tekemänsä pienen paperisen "paatin" minulle lahjaksi. Isän mukana sain myös Omamalta Mignon-munan tuliaisiksi Kouvolaan, kun isä oli Jari-veljen kanssa Helsingissä käynyt häntä tervehtimässä toisella kertaa.

Kaikkien näiden muistojen tulviessa mieleen, nousee kyynel silmänurkkaan, kaipaus täyttää mielen ja syvä kiitollisuus siitä hyvästä mitä on näiden rakkaiden ihmisten myötä saanut osakseen. 

Kun luen Bobby-sedän muistelmia ja tarinoita Marie ja Hermann Lorentzin perheen elämästä ja tapahtumista, voin hyvin ymmärtää mistä tämä hyvän säteily on peräisin.